Täydellisyyden takana voi olla traumatausta

Ja juuri sen takia minäkin voin olla parempi seksuaalineuvoja.  Oletko tullut ajatelleeksi, että ammattilaisen elämää on saattanut koko aikuisuuden ajan värittää lapsuuden traumatausta, jonka harmaan ja mustan sävyt ovat vasta hiljalleen alkaneet vaaleta ja saada myös rinnalleen kirkkaampia sävyjä?

Kuinka sinä määrittelet itsesi? Oletko sinä yhtä kuin saavutuksesi?

Miten sinä vastaat kysymykseen: Kuka sinä olet?Yli kolmekymmentäkaksi vuotta itse vastasin luettelemalla ensisijaisesti meriittini, suoritetut tutkinnot, käydyt koulutukset, työkokemukseni, erinäiset saavutukset ja tittelit. Kerroin ehkä lisäksi olevani kahden lapsen äiti, puoliso, harrastavani jotain, mutta kaikki kertomani perustui hyvin pitkälti suorituksiin ja saavutuksiini elämässäni. Kuitenkin, kaiken kaikkiaan se ihminen siellä taustalla jäi hyvin pieneksi kaiken sen suorituskeskeisyyden rinnalla. Olenhan paljon muutakin kuin saavutukseni, vai olenko?

Niin, minulta vaadittiin yli kolmekymmentä vuotta elämänkokemusta siihen, että olen pikkuhiljaa uskaltanut avata kulissieni verhoa ja onnekseni olen ymmärtänyt, että täydellisyyden takana on usein jotain syvempää ja mielenkiintoisempaa ja minä olen paljon muutakin kuin suoritukseni tai saavutukseni. Lopullinen kulissien romuttaminen tapahtui seksuaalineuvojakoulutuksen viimeisenä päivänä. Olin valmistautunut esittämään oman kasvun portfolioni aiheesta yritykseni Seksuaalineuvonta Tiija Takanen markkinoiminen instagramin ja kotisivujeni avulla, mutta (onneksi) opiskelijakollegoiden syvällisiä kasvutarinoita kuunnellessani tajuisin, että en voisi mitenkään esittää jotain niin pinnallista seksuaalineuvojakoulutuksen päätteeksi.

Olen itse kasvanut suorituskeskeisyyteen ja täydellisyyden tavoitteluun. Ajatusmaailmassani on ollut oletus, mitä enemmän suoritan asioita, sitä arvostetumpi olen. Sitten minut hyväksytään. Jos en saa mitään järkevää aikaiseksi, olen laiska ja tyhmä. Lapsuudessani on tapahtunut asioita, joiden vuoksi olen kärsinyt lähestulkoon koko aikuisuuteni ajan traumaperäisestä ahdistuneisuushäiriöstä, ja häpeä asiaan liittyen on ollut niin suurta, että olen koittanut piilottaa sitä kaiken saavutuksieni ja titteleiden alle. Ei, en tarkoita sitä, että en olisi ylpeä ammattikorkeakouluopinnoistani ja korkeista arvosanoistani, mutta olen jättänyt aina kertomatta sen toisen puolen, että olen äärimmäisen väsynyt, yksinäinen, ja surullinen siitä, että minua on kohdeltu väärin.

Kun viimein uskalsin riisua kulissini, huomasin että olen hyväksytty ja tärkeä juuri sellaisena kuin olen

Niin, siihen seksuaalineuvojakoulutuksen viimeiseen päivään palatakseni. Kerroin sitten kaiken. Ja romahdin. Ja itkin. Kerroin muun muassa siitä, että en ole tavannut biologista isääni koskaan, ja olen siitä aivan h3lvetin pettynyt ja vihainen. Siitä, että en kelpaa tai ole hyväksytty lapsuuden perheessäni sellaisena kuin olen. Kerroin siitä, että yksi syy sairaanhoitajan työstä pois jättäytymiseen on se, että tämä täydellisyyteen pyrkivä pääni ei yksinkertaisesti pärjää tuossa työssä, jossa ei yksinkertaisesti ole aikaa ja resursseja tehdä työtä niin hyvin kuin haluaisi.

Kulissien riisuminen kannatti. Osa ryhmästä itki ja myötäeli tuota tarinaa kanssani. En tule koskaan unohtamaan tuota hetkeä. Olen kiitollinen siitä, että ryhmä kannatteli minua tuon hetken, ja sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokea sen, että olen hyväksytty ja tärkeä juuri sellaisena kuin olen, myös syvimpien haavojeni kanssa. Itseasiassa, moni tuli kiittelemään siitä, kuinka rohkea ja avoin uskalsin olla, ja kuinka tarinasta saa voimaa itsekin omien haavojensa kanssa.

Miksi haluan kirjoittaa traumoistani seksuaalineuvojablogissani?

Haluan, että he, jotka miettivät asiakkaakseni hakeutumista, tietävät, että minun osaamiseni ei perustu pelkästään kirjatietoon, siihen mitä olen lukenut ja opiskellut. Se on toki tärkeää, mutta kirjatietoa voi oppia melkeinpä kuka tahansa. Mutta se, että on aidosti läsnä ihminen ihmiselle, ymmärtää, kunnioittaa myötäelää toisen vaikeitakin kokemuksia, sitä ei voi kirjoista oppia. Haluan, että asiakkaan tietävät, että heidän ei tarvitse koskaan kokea häpeää siitä, mitä ovat kokeneet ja haluavat näitä asioita kanssani jakaa.

Niin, niitä värisävyjä. Ihan pieni sävy kerrallaan, traumani mustat sävyt alkavat vaalentua, sitä mukaa, mitä avoimempi uskallan olla. Mustat sävyt eli häpeä ja syyllisyys, saa hiljalleen rinnalleen kirkkaita ja kauniita sävyjä. Avoimuutta, rohkeutta, rehellisyyttä. Olen oppinut, että minä en ole yhtä kuin traumani mutta traumojenikin takia minusta on tullut juuri minä, ja pikkuhiljaa alan ymmärtämään ylipäätään kuka minä olen. Matka ei ole ollut helppo, ja minulla on edelleenkin päiviä, jolloin ahdistus ottaa vallan, mutta minulla on myös entistä enemmän niitä päiviä, kun huomaan, että uskallan olla juuri sellainen kuin olen ja se tuntuu hyvältä.

Mitäpä jos ihminen riisuutuu meriiteistä ja titteleistä, mitä jää jäljelle? Osaatko määritellä itsesi tai minuutesi ilman koulutusta tai ammatillisia saavutuksia? Uskallatko olla avoimen rehellinen ja kertoa elämäsi kasvutarinana, mukaan lukien mahdolliset elämän kriisit ja vastoinkäymiset, jotka luultavasti ovat kasvattaneet sinusta juuri sinut?